otsikkoja

Viljo Kajavan otsikkoja:

Rakentajat, 1935
Murrosvuodet, 1937
Hyvästi muuttolintu, 1938
Luomiskuut, 1939
Takojat, 1941
Ankara maa, 1941
Kahden sydämen talo, 1943
Muistatko vielä Paulin?, 1943
Hellyys, 1944
Suljetuin silmin, 1946
Siivitetyt kädet, 1949
Hyvä on meri, 1950
Yksinäisiä naisia, 1950
Vihreä kartta, 1951
Jokainen meistä, 1954
Muuttumatta, 1955
Ennen iltapäivää, 1956
Peikot, 1956
Tuliteema, 1957
Lintukauppias, 1957
Nuoruuden aamu ja ilta, 1958
Taivaan sineen, 1959
Kauneimmat runot, 1959
Kymmenen ilmansuuntaa, 1961
Ei kukaan ole voittaja, 1962
Ruusuja, lunta, 1966
Tampereen runot, 1966
Käsityöläisen unet, 1968
Valitut runot, 1969
Reykjavikin valot, 1970
Vallilan rapsodia, 1972
Rannat tasangot vuoret, 1974
Läheltä, 1975
Rannat, rannat.
Kosketus, 1979
Valveilla kuin unessa, 1980
Jäähyväiset eiliselle, 1982
Tuuli, valo, meri, 1984
Talvituuli, 1987
Tähän saavuin, 1989
Aika rakastaa, aika laulaa
Maan ja meren runot, 1992
Vielä piirrän viivan, 1996
Valoksi maan päälle
Sinusta, minusta, hissistä ja jazz-bändista

jos olisin suomen kuningas

kylpisin kaksi kertaa päivässä,
jokapäivä olisi syntymäpäivä,
tekisin valtiovierailun USA:an
kuuntelisin Vivaldia koko päivän,
tv:stä tulisi spede-show 24 tuntia päivässä,
lähettäisin sinilevät avaruuteen,
kaasuputki kulkisi taivaassa,
J. K. Ihalainen olisi yle:n johtaja,
metsissä olisi herkkutattitehtaita,
jokainen osaisi ratkaista Rubikin kuution,
töissä voisi surffailla netissä,
ei tarvitsisi pukeutua vaatteisiin lainkaan,
lumi katoaisi kadulta,
jokainen lapioparka vahvistettaisiin teräksellä,
voisin perustaa linnani
Tallinnaan, Viipuriin, Haaparantaan, Muurmanskiin, tai Stavangeriin,
mutta
heillä olisi jotain sitä vastaan,
ja samoin minulla,
yhä uudelleen tämä kysymys painaa mieltäni,
missä on oikea kotimaani,
mistä se alkaa ja mihin se loppuu,
mutta mikäli joku etsii minua,
voin antaa nykyisen osoitteeni,
asun linnunradan uloimmalla kaarella,
aurinkokunnan planeetassa maa,
maanosassa Eurooppa,
kaupungissa nimeltä Helsinki,
postinumero 00120.

runoilijaprofeetta

Hymyilevän vihollisen irvistävät ikenet,
raa'at anturat,
korkoraudat ja nahkapohjien naulat
häpäisevät elämääni kuin kadun kiviä.
Ikuinen nuorukainen on rakastunut omaan kuvaansa,
hänen sielunsa on hukkunut soistuvan lammen rahkapeitteen alle,
sinne ei paista kevään aurinko,
eikä kesän lämpö sulata hyistä kylmyyttä.

Voimattomat nyrkit selkäni takana
talon rosoista muuria vasten.
Veren lailla virtaa minun valitukseni.
Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui,
mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.
Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään,
yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.

Luotiko tai räjähtävä kuula uhkaa elämääni?
Vai nuo ihmiset jotka eivät mitään ole ja joista ei mitään tule.
Ne jotka leikkivät lapseni elämällä
tulevat olemaan kadotettuja.
Pyhän maan ruhtinas ei halveksisi äitiä.

Missä rotkossa lapseni nyt lepääkin
tulen sinne siivitetyin askelin
ja kukka puhkeaa huulieni välistä
suudelmieni ruoho aina hänen ympärillään.

Tämä oli kollaasi Viljo Kajavan runoista.

kellojen soitto

yksinäinen mies kävelee kohti rajaa
miehen täytyy kärsiä kun rottien verkko kiristyy
mutta hänen yönsä ovat kauniimpia kuin teidän päivänne
ja hänen talvensa ovat kiihkeämpiä kuin teidän kesänne
koulupihojen sankarit jäävät kotiin
silloin kun elämä muuttuu brutaaliksi
muistakaa että on olemassa miehiä, jotka jäävät eloon
kadunmiehet tietävät sen: he ovat valmiita
kysykää keltä tahansa

kuoro: seisomme miehemme takana

virvatulet on sytytetty ympäri maan
kukaan ei ole enää turvassa,
kadotetuilla lapsilla on ainoastaan pehmolelunsa jäljellä
joudumme varautumaan pahimpaan
uskokaa minua
kiusaaja on kimpussamme niinkuin villipeto
se siirtyy aina korkeammalle tasolle
viattomimmat uhrilampaat erotetaan joukosta ensimmäisenä
ja hirmumyrsky puhaltaa uhreiksi valitut hukkaan

kuoro: seisomme miehemme takana

veriveljet kulkevat rajalle asti
heidän vahtivuoronsa johtaa arkkuun
karitsa avaa kuusi sinettiä
kun karitsa avaa kuudennen sinetin
niin alttarin alta paljastuvat niiden sielut
joita ei ole tarkoitettu unohdettaviksi
ja aurinko paistaa veteen, se näyttää verenpunaiselta

lasten kuoro: hän oli kuin toinen isämme

linnut

"Yhtäkkiä olin kuulevani linnun viserrystä tässä kaameassa hiljaisuudessa.
Peloton pieni lehtokerttu istuutui olkapäälleni ja lauloi korvaani:
- Sinä pelastit isoäitini, tätini ja kolme serkkuani, jotka ihminen
olisi muuten kiduttanut kuoliaiksi kalliosaarella. Olet tervetullut!
Samassa nokki leivonen sormeani ja visersi.
- Minä kohtasin kerran Lapissa paarmalinnun, joka kertoi minulle,
että sinä poikasena paransit erään hänen esi-isänsä siiven ja lämmitit
hänen paleltunutta ruumistansa povellasi, ja kun sitten avasit kätesi
päästääksesi hänet lentoon, suutelit hänen päätänsä ja sanoit:
Onnea matkalle, pikku veli! Onnea matkalle, pikku veli!
Olet tervetullut tänne!
- Auta minua, pikku veli! Auta minua, pikku veli!
- Luota minuun, lauloi leivonen ja lensi pois iloisesti visertäen. Luota minuun."

Axel Munthe, The story of San Michele (Huvila meren rannalla), 1929.

Kirja on kokoelma hauskoja, traagisia, tai jännittäviä kertomuksia seurapiirilääkärin potilaista ja elämästä Pariisissa ja Roomassa. Kirjan alussa kertoja käy Caprin saarella ja päättää ostaa saarelta tontin itselleen. Työskennellessään Pariisissa hän ostaa tontin ja kymmenen vuoden työskentelyn jälkeen hän päättää lopettaa työnsä ja muuttaa asumaan Caprille. Hänellä ei ole kuitenkaan riittävästi säästöjä haaveilemansa huvilan rakentamiseksi, joten jän päättää työskennellä Roomassa lääkärinä talvisin
ja rakentaa huvilaa kesäisin.

Kirjasta jää voimakkaana mieleen kertojan eläinrakkaus ja kertomukset eläimistä. Kirja on omaelämäkerrallinen mutta se ei sisällä lainkaan kertojan rakkaus- tai seksielämän kuvauksia. Tässä suhteessa on jyrkkä ero Charlotte Bronten kirjaan Villette, jonka
luin tätä kirjaa ennen ja joka rakentuu yksinomaan rakkauselämän ympärille. Munthen kirjan yksi luku sijoittuu lappiin, ja tämä kuvaus vierailusta saamelaiskylässä on kansantieteellisesti kiinnostava kuvaillessaan saamelaisten tapoja ja uskomuksia.
Munthen kerronta synnyttää muistumia Victor Hugon kertomuksista Pariisin köyhienkortteleitten elämästä, äitinsä menettäneistä lapsista jotka löytävät äitinsä liian myöhään.

synkkämielisyys

"... ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä - hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aveen - olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edesään näytämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia - pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. - "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon."

Charlotte Bronte, Villette (Syrjästäkatsojan tarina)

Kirja on pitkä ja kaunopuheinen naisen kertomus, jossa englantilainen nuori nainen Lucy Snowe lähtee hakemaan Belgiasta uutta elämää ja elatusta. Hän löytää työpaikan tyttökoulusta kodinhoitajana ja ylenee myöhemmin opettajaksi. Kirjan tapahtumat keskittyvät kahden miehen ympärille. Ensimmäinen mies johon päähenkilö rakastuu on nuori ja komea lääkäri John. John ei kuitenkaan tunne mitään romanttisia tunteita vaatimattoman näköistä Lucy Snoweta kohtaan. Huomaamatta ja vähän kerrallan päähenkilön elämään saapuu toinen mies, koulun kirjallisuuden opettaja Emmanuel, joka on 40 vuotias (15 vuotta vanhempi kuin Lucy Snowe), lyhyt ja tanakka. Lucyn ja Emmanuelin välille syntyy kuitenkin henkinen yhteys joka hiljalleen kehittyy romanttiseksi rakkaudeksi.

amerikka

"... hänellä oli aito sydän ja hän kärsi dynaamisesti. Useammin kuin kerran ryntäsin Barrow Streetille pysäyttämään taksia ja viemään Demmien St. Vincentin ensiapuasemalle. Hän otti auringonkylpyjä katolla ja paloi nin pahoin että alkoi hourailla. Sitten hän lihaa leikatessaan leikkasi peukalonsa luuhun saakka. Hän meni heittämään roskia polttokuiluun ja luukusta leimahtanut liekki korvensi hänet. Kiltin tytön tavoin hän laati opetussuunnitelman latinan tunneilleen koko lukukaudeksi, pani kaulaliinat ja käsineet etiketeillä varustettuihin rasioihin, pesi lattiat. Tuhman tytön tavoin hän joi viskiä, sai hysteerisiä kohtauksia tai liikkui varkaiden ja roistojen seurassa. Hän hyväili minua kuin keijukaisprinsessa tai kumautti kylkiluihin kuin karjapaimen. Kuumalla säällä hän riisuutui alasti ryhtyessään vahaamaan lattioita polvillaan. Näkyviin tuli isoja jänteitä, hontelot käsivarret, vaivalloisesti liikkuvat jalat. Ja takaapäin katsottuna elin, jota toisessa yhteydessä jumaloin pienenä, sirona, taidokkaana, kiehtovan vaikeasti sisään mentävänä, pullistui ulos kuin raajan alkio. Vahauksen jälkeen, hikisen urakkansa suoritettuaan hän istuutui kauniit sääret sinisen kotitakin verhoamina juomaan martinia."

Saul Bellow, Humboldtin lahja

Lukemani kirja ei synnytä minussa voimakkaita tunteita, en saa mitään erityistä emotionaalista yhteyttä kirjan henkilöihin. Kirja on hauska kuvailu 70-luvun USA:sta (Chicago, New York), se kuvailee muutamaa ihanteellista ihmistä: ihmisiä jotka ovat idearikkaita ja nerokkaita. Yksi kirjan teema on rahan ansaitseminen. Keskushahmo Humboldt on köyhänä kuoleva runoilija, joka elinaikanaan oli välillä rikas. Kirjan kertoja on varakas kirjailija, joka jatkuvasti miettii rahan ansaitsemista ja joutuu pelkäämään varojensa menettämistä mm. avioeron takia. Kirjan kertoja on saanut ranskalaisen kunniamerkin, mutta joutuu kuulemaan tapaamaltaan ranskalaiselta kuinka tämä kunniamerkki annetaan kelle tahansa makkaramestarille.

Mietin sitä, kuinka mikä tahansa menestymisen perinteinen merkki voidaan polkea alas: rahan ansaitseminen ei ole mitään kulttuurisen pää-oman rinnalla, mutta kulttuuriobjektit voidaan polkea mitättömiksi vielä mielivaltaisemmin.