runoilijaprofeetta

Hymyilevän vihollisen irvistävät ikenet,
raa'at anturat,
korkoraudat ja nahkapohjien naulat
häpäisevät elämääni kuin kadun kiviä.
Ikuinen nuorukainen on rakastunut omaan kuvaansa,
hänen sielunsa on hukkunut soistuvan lammen rahkapeitteen alle,
sinne ei paista kevään aurinko,
eikä kesän lämpö sulata hyistä kylmyyttä.

Voimattomat nyrkit selkäni takana
talon rosoista muuria vasten.
Veren lailla virtaa minun valitukseni.
Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui,
mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.
Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään,
yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.

Luotiko tai räjähtävä kuula uhkaa elämääni?
Vai nuo ihmiset jotka eivät mitään ole ja joista ei mitään tule.
Ne jotka leikkivät lapseni elämällä
tulevat olemaan kadotettuja.
Pyhän maan ruhtinas ei halveksisi äitiä.

Missä rotkossa lapseni nyt lepääkin
tulen sinne siivitetyin askelin
ja kukka puhkeaa huulieni välistä
suudelmieni ruoho aina hänen ympärillään.

Tämä oli kollaasi Viljo Kajavan runoista.